| Yhteenveto |
| Plussat |
- Erikoinen idea
- Toimii kuten pitää
|
| Miinukset |
- Heikko graafinen esitys
- Kuulostaa kammottavalta
- Kankea ohjattavuus
- Eipä juuri uutta
|
|
|
Lisää tietoa tästä pelistä
Viime vuosina ylhäältäpäin kuvattuja ammuskeluja on ilmestynyt Suomipelien joukossa varsin ahkerasti ja Emancy: The Revenge of Tamanduas on jälleen yksi yrittäjä sankan massan joukossa. Muutama iloinen yllätys pelistä kuitenkin löytyy, eikä se siis huku aivan muiden pöperöiden joukkoon.
Vaikka Emancy: The Revenge of Tamanduas ei jokaisella osa-alueella täydellisesti loistakaan, ei se silti huono peli ole. Pelattavaa riittää pienissä erissä pitkäksikin aikaa, ja kaverin kanssa sitäkin enemmän. Vähäisistä pelimodeistaan huolimatta ei mielenkiinto pelin omaperäisimpiä ideoita kohtaan aivan heti laannu.
Revenge of käytetty idea
Pelin idea on tuttu, ja jo monessa samantyylisessä pelissä paljolti käytetty: tapa kaikki ja sillä selvä. Jälleen kerran jää harmittamaan karkeasti kasattu idea ilman sen suurempia päämääriä tai taustatarinoita. Pelin nimestä voi kuitenkin päätellä, että ilmeisesti Tamanduat ovat päättäneet alkaa kostelemaan toisilleen verisesti, syystä tai toisesta. Ehkäpä joku kähvelsi pyykkipojat naapurilta tai jätti vessanpytyn rinkan ylös - sitä emme saa ikinä tietää. Kuitenkin jos (ja useimmiten kun) on pelannut jotain vastaavanlaista ammuskelupeliä ennen, ei Emancy: The Revenge of Tamanduas ainakaan hilpeän päämääränsä vuoksi jaksa suuremmin kiinnostaa. Pelissä kantavana tekijänä tulee esille se, että kahdessa tiimissä voi kummassakin olla hurjia määriä tietokonevastustajia. Harjoitusmoodissa tietokonebotteja voi olla korkeintaan viisikymmentä, jolloin niitä voi jakaa mielensä mukaan kumpaankin tiimiin. Peliä voi tietysti pelata myös kaksinpelinä, jolloin pikku-ukkoja juoksentelee kentällä parhaimmillaan viisikymmentäkaksi. Kamppanjamoodissa taas tietokonetykinruokaa voi olla paljon enemmän. Omaan ryhmään voi ostaa neljäkymmentä sotilaista, joihin sinä, ja mahdollisesti kaverisi, kuulutte. Vastapuolella puolestaan saattaa olla lähemmäs kuusikymmentä vihulaista, joten parhaimmassa tapauksessa kenttä on todellakin melkoisen täynnä.
Kun taistellaan, niin taistellaan kunnolla. Tämä tietysti vaatii kunnon aseet, jotka nekään eivät ole mitään kovin erikoisia. Peruspistoolin lisäksi mukaan on ahdettu konekivääriä, laserkivääriä, kranaatteja, ohjuksia ja vaikka mitä muitakin outouksia. Lisäksi mukana on jonkinlainen megatykki, joka kyllä tappaa lähes kaikki matkankin päästä. Kutsuttakoon tätä sitten vaikka peli-iloksi. Yksi mielenkiintoisimmista aseista on varmasti Afterburner, joka nopeuttaa pelaajan vauhtia, ja jättää tämän jälkeen tulivanan, joka todella sattuu siihen astuttaessa. Monesti tällä aseella myös tappaa itsensä, mutta nopea ja tehokas se tuntuu olevan oikein käytettynä.
Kukaan tavallinen sotilas ei tietenkään kestä mitä tahansa, ja usein vastus kuoleekin ihan muutamasta konekiväärin panoksesta. Jopa pistoolilla voi tappaa yhdestä laukauksesta, jos se osuu hyvin. Näin pienestä pelistä moista ei olisi uskonut, mutta osumakohdalla on tosiaankin väliä. Energiapakkauksia ilmestyy kentälle samaa tahtia kuin aseitakin, eikä niiden sijainnista voi ikinä olla varma. Joistain osumista voi aiheutua myös verenvuotoa, jotka korjataan aivan omilla pakkauksillaan. Kuitenkin on todella harvinaista, että ensihätiin löytyy jostain lähettyviltä ensiapupakkaus, joten verenvuodon sattuessa voi melkeinpä heittää kamikaze-vaihteen päälle. Pelitilanne ei siis todellakaan ole mikään kovin tasapainoinen.
Miniatyyreja ja kuolon huutoja
Graafisesti Emancy: The Revenge of Tamanduas ei tarjoa kovinkaan paljoa, mutta paremman puutteessa kuvitus pelaa kyllä varsin hyvin. Kuitenkin ruudun tapahtumat ovat välillä melko epäselviä, sillä kentällä vilistävät pikku-ukot sekoittuvat toisinaan pahemman kerran. Lisäksi väripaletti on jokseenkin melko ankea, eikä oikein mitenkään onnistu tukemaan kaikkia pelin tapahtumia. Kaikki osat kentistä kun ovat vain joko maastoa, seinää tai joskus ikkunoita. Kun tapahtumat on lisäksi vielä kuvattu suoraan ylhäältäpäin, jää mielikuvitukselle liian suuri vara kantamaan pelin henkeä eteenpäin. Lisäksi aselaatikot ovat vain typerän näköisiä sinisiä neliöitä, joiden keskellä on yksinkertainen ammuksen kuvio. Vähempikin vie uskottavuuden. Pieni mittakaava voi kuitenkin olla myös hyvä asia. Kentän tapahtumista näkee jatkuvasti hyvin paljon, ja niinpä sinulla on aikaa varautua hyökkäyksiin.
Äänet tarjoavat paljon erilaista vaihtelua pelikentillä. Laatukysymys on asia erikseen, mutta ainakin erilaisia tehosteita ja kuolonhuudahduksia on paljon - vähän liiankin paljon. Osa huudoista on nimittäin ylipitkiä ja varsin ärsyttäviä. Kun tähän vielä lisätään se, että äänten nopeus vaihtelee satunnaisesti, on lopputulos mitä melkoisin. Kuultavaa on paljon, vaikka tässä tapauksessa hiljaisuus onkin kultaa. Aseiden äänet eivät puolestaan paljoa hetkauta. Ne eivät ole muuta kuin ääniä, jotka ilmoittavat erilaisten asioiden tapahtumista. Vastaavanlainen tilanne olisi kai syntynyt, jos jokainen ääni olisi korvattu eri korkuisella piippauksella. Ne eivät vain voisi vähempää hetkauttaa. Äänimaailma on siis kaikin puolin kesy ja mitätön. Musiikit ovat yksinkertaista ja tylsää thrash-poppia, joka ei tunnu oikein missään kohtaa sopivan pelin kulkuun. Niistä ei siis kannata puhua.
Hidas, mutta kankea
Ei ole sotakaan ruusuilla tanssimista. Tämän osoittaa oikeaksi viimeistäänkin pelin alkukantainen ohjausjärjestelmä. Ukot kääntyvät epärealistisen hitaasti, ja jos joku on selkäpuolellasi, et mitenkään ehdi kääntymään ja vastaamaan tämän tuleen. Ympäri kääntymiseen voi nimittäin mennä sekuntikaupalla aikaa - riippuen tietenkin pelin nopeudesta. Tämäkin on nimittäin säädettävissä. Nopeusasteita on yhdestä neljääntoista, eikä paljoa pelaajalla leikkaa, jos hän alkaakin pelata jollain meganopeudella peliä. Lukuisille pistelistoille sijoittuminen on ehkä pelin suurin tarkoitus, ja tämäkin on menty pilaamaan typerällä nopeudensäätönappulalla. Jos ukkelit liikkuvat nopeudella yksi kuin hidastetussa elokuvassa konsanaan, niin kuka typerys edes harkitsisi laittaa nopeutta suuremmaksi. Hitaammalla asteellahan on automaattisesti helpompi pelata. Nopeustaso neljätoista puolestaan tarjoaa pelaajalle niin uskomattomia pelikokemuksia, että mehiläispesä muistuttaa sen jälkeen vanhainkotia. Parhaiten tuo taso soveltuu siihen, että kun olet itse kuollut pelikentällä, ja tietokonepelaajat vielä ratkaisevat maailman kohtaloa, voi ajan pistää raksuttamaan sen verran nopeasti, ettei päivä ehdi kääntyä iltaan ennen kuin erä on ohi.
Emancy: The Revenge of Tamanduas ei tuo raskaaseen sarjaansa juuri mitään uutukaista, vaan tarjoaa vanhan paketin entistäkin huonommassa muotissa. Peli kuitenkin toimii ja hiippaileminen kaupungin varjoissa muutaman toverinsa kanssa viittäkymmentä vastapuolen vihulaista vastaan on kuitenkin sen verran sukkia poltteleva ajatus, ettei pelistä ainakaan heti ensimmäisen pelikerran jälkeen rohkene päästää irti. Paremmalla toteutuksella ja innoittavammalla idealla peli olisi voinut yltää stratosfääriin, mutta tällaisenaan se jää vain kutkuttamaan mukavasti vatsan pohjaan hiljaisen pelisession jälkeen. Kaverin kanssa kivempaa, mutta yksinkin riittää pelattavaa.
