| I've Got Some BALLS! |
| Tekijä(t) tai pelitalo |
Shatterstorm |
| Arvosteltu versio |
1.02 |
| Lajityyppi |
Taitopeli
|
| Lisenssi |
Ilmainen |
Laitteisto-
vaatimukset |
166 MHz Pentium, 32 Mt RAM, DirectX 6.0, Direct3D:tä tukeva 3D-näytönohjain |
| Yhteenveto |
| Plussat |
- Omaperäinen idea
- Hyvin toimiva kokonaisuus
- Grafiikat ja äänipuoli
- Ei kyllästytä
|
| Miinukset |
- Loppuu kesken
- Sekava alkuvalikko
- Ei moninpeliä
|
|
|
Lisää tietoa tästä pelistä
Shatterstormilta on vuosien varrella ehtinyt ilmestymään yksi jos toinenkin huippulaadukas Suomipeli. Ehkä kaikkein parhaiten niistä on kuitenkin muistettavissa tämä vuonna 1999 ilmestynyt leppoisa pallottelupeli I've Got Some Balls. Vielä nykyäänkin tyylikkään näköinen taitopomputtelu on varmasti onnistunut riistämään monien suomalaisten elämästä useita tunteja. Tämä ei tietenkään ole ihme, sillä Sebastian Aaltosen huolella työstetty peli suorastaan kutkuttelee makuhermoja sitä pelatessa.
Silloin uusimman 3D-grafiikkamoottorinsa v4.0:n avulla, on herra Aaltonen saanut pelistä todella näyttävän kokonaisuuden, eikä hänen kykyjään siis parane aliarvioida. Vaikka Shatterstormin pelit ovatkin jo saaneet väistyä uudempien töiden edestä, ovat ne silti yhä vanhempien Suomipelien eliittiä.
Timantit pois lojumasta
Pelissä ohjataan teräskuulan näköistä kappaletta läpi erikoisten 3D-kenttien. Rennot ja kirkkaat värit ovat omiaan luomaan oikean tunnelman peliin, vaikka viimeisen silauksen antaakin tyylikäs taustamusiikki. Pallolla pitäisi kerätä kentistä kaikki vihreät timantit, jotka ovat joutuneet tavalla tai toisella mitä erikoisimpiin paikkoihin. Tehtävä kuulostaa kieltämättä paljon helpommalta kuin mitä se todellisuudessa on. Timantteja on nimittäin siroteltu niin omituisiin paikkoihin, että niiden hankkiminen voi olla jopa kymmenien yrityskertojen takana.
Kentät on suunniteltu niin, että toisissa sinun tulee pomppia hyppyreiltä metrikaupalla eteenpäin, kun taas toisissa varovainen liikkuminen on ainoa tapa pitää pallo kovalla maalla. Kuulan pudotessa reunan yli joudut nimittäin aloittamaan kentän alusta. Metallikuulan ohjaileminen on myöskin yksi taiteenlaji, sillä se ei millään tavalla käänny, vaan painellessasi nuolinäppäimiä pallo kiihdyttää vauhtiaan painamaasi suuntaan. Aluksi tämä voi vaikuttaa hieman monimutkaiselta, mutta jo muutaman epäonnistumisen jälkeen, alkavat sormet hakeutua oikeille napeille rutiininomaisesti oikeaan aikaan. Oikeaa ajoitustakin tärkeämpää on monesti intuitiivinen kekseliäisyys, ja joitakin pulmia saa todellakin pohtia oikein pää savuten.
Monet kentistä ovat oikeita arkkitehtuurin mallinäytteitä, kun toiset taas ovat vain putkimaisia esteratoja. Kaikkeahan tietenkin pitää kokeilla, eivätkä kentät ala ainakaan missään vaiheessa toistamaan itseään. Erikoiset hypyt ja liidot vaativat todella hyvää koordinaatiokykyä, puhumattakaan edestakaisin poukkoilevasta teräskuulasta, joka on tuon tuostakin pudota todella kriittisessä kohdassa alas tyhjyyteen . . . ja hyvin usein putoaakin.
Porttiaddiktiota
Useisiin kenttiin on asetettu monesti hyvinkin välttämättömiä portteja, joista metallikuulan väri vaihtuu. Värin vaihtuessa kuulalle tulee jonkinlainen erikoiskyky, joka riippuu luonnollisesti portin väristä. Yhdestä portista pelaaja pystyy jarruttamaan teräskuulaa, tai leijuttamaan sitä ilmassa. Monessa kentässä suorastaan harmittaa, kun siellä ei ole tällaista porttia. Kyky on nimittäin erittäin käyttökelpoinen ottaen huomioon ahtaat ja suorastaan veitsen terävät reunat, joilta putoaminen on kohtalokasta. Toisenlainen portti antaa kyvyn, jolla timantit voi napata eräänlaisen säteen avulla lyhyen matkan päästä. Ilman tätä monet kentät olisivat suoraan sanottuna täysin mahdottomia. Kolmas portti muuttaa kuulan nopeuden kaksinkertaiseksi, jolloin on oltava hyvinkin varovainen reunattomien tasojen kanssa. Nopeus on kuitenkin monessakin suhteessa valttia, eikä ajan säästäminen mene missään nimessä harakoille. Ainoa vielä mainitsematon portti antaa metallikuulalle kyvyn pomppia aavistuksen ylöspäin. Sinänsä hyödyllinen kyky saa merkityksensä vain oikein suunnitelluissa kentissä, eikä sen merkitystä juurikaan muissa tasoissa kaipaa. Vaihtelu kuitenkin virkistää aina, ja pomppiminen jos mikä lisää tehtäviin haastetta.
Nopeus ja taidot pääsevät varsinaiseen koetukseen vasta kun kaikki pelin mukana tulleet kentät on läpäisty ja aletaan rikkomaan aikoja. Mikään ei tunnu inhottavammalta kuin jäädä vain sekunti edellisestä huippuajastaan, mutta mikään ei vastaavasti tunnu paremmalta kuin hakata edellinen aika kymmenien yritysten jälkeen usealla sekunnilla. Oman nimensä kirjoittaminen radan parhaimmaksi ajaksi on jotenkin vain niin uskomattoman huikea tunne.
Kenttiä ja addiktiota
I've Got Some Balls:iin on mahdollisuus luoda omia tasoja pelin mukana tulevalla ohjelmalla. Lähinnä niiden tekemiseen kuitenkin suositellaan 3Ds Max:ia, eli itse ohjelmalla kenttiä ei pysty rakentamaan. Uusia tasoja tietenkin peliin kaivataan kipeästi, sillä pelin mukana niitä on vain kuusitoista. Nämä tasot on myös nopeasti pelattu läpi, ja vaikka ennätyksiä rikkoessa aikaa kuluukin rattoisasti, ovat uudet maisemat silti aina tervetulleita.
Jo muutaman pelikerran jälkeen voi I've Got Some Balls:in todeta erittäin addiktoivaksi peliksi lähinnä sen loistavan ja ennen kaikkia toimivan idean vuoksi. Kun yhtä kenttää ei tahdo päästä lävitse, sitä on pakko pelata aina kerta toisensa jälkeen niin kauan, että se vihdoinkin taipuu taitosi alle. Epäonnistumiset eivät pelissä missään määrin lannista, vaan pikemminkin kannustavat yhä ankarammin koettamaan kovemmin. Tämä on hyvin pitkälle leppoisan musiikin ja värien luoman tunnelman ansiota. Kun yhden vaikean tason on sitten kymmenien ja taas kymmenien yritysten jälkeen läpäissyt, ja ylpeyden sekä mieltä kohottavan hehkun tunne valtaa ajatukset, kaikkein vaarallisin tilanne uuden tason alkaessa on: "Noh, kokeilen tätä vain nopeasti kerran." Silloin saa nimittäin olla varma, että näyttöpäätteen äärestä ei seisahduta ihan pieneen hetkeen.
Kaikki hyvä loppuu liian aikaisin
I've Got Some Balls on todellakin yksi aikansa merkkiteoksista, eikä ole ihme että se käy ihan kunnon pelistä vielä tänäkin päivänä. Huonoja puolia saa pelistä oikein hakemalla hakea, eikä niitä tahdo sittenkään oikein millään löytyä. Peli on tosiaankin hieman vanha, mutta toimii silti moitteettomasti lähes koneella kuin koneella. Ainoaksi varsinaiseksi pikkuviaksi voisi merkitä sen, että alkuvalikko on todella sekavan näköinen ja oloinen. Sitä käyttäessä alkaa väkisinkin miettiä, että olisikohan tämän voinut toteuttaa paremminkin. Ja olisihan sen. Kaiken lisäksi peli tuntuu loppuvan liian nopeasti kesken. Pelattavaa ei vain yksinkertaisesti riitä, eikä silloin kyllä auta itku markkinoilla. Moninpelistä ei myöskään ole tietoakaan, jonka vuoksi pelin ikä lyhenee entisestään. Vaikka selkeyden takia onkin hyvä, että teos on simppeli, olisi siihen lisäksi voinut vielä kehitellä jotain muitakin hienoja ideoita. Peli ei missään vaiheessa ala toistamaan itseään, mutta lisää mielenkiintoa, etsittävää ja löydettävää olisi voinut olla mukana. Tällaisenaankin I've Got Some Balls on kuitenkin yltänyt suoritukseen, jota kovinkaan moni näin vanha peli ei pystynyt saavuttamaan.
