Arvostelu:Magebane 2: Trinity

Magebane 2: Trinity
Tekijä(t) tai pelitalo	Ville Mönkkönen Kotisivu
Arvosteltu versio	1.1
Lajityyppi	Roolipeli
Lisenssi	Ilmainen
Laitteisto- vaatimukset	300 MHz, 64 Mt RAM, Direct3D-yhteensopiva näytönohjain, DirectX 8.0

Yhteenveto
Plussat	Taide erittäin kaunista Juonen komedialliset piirteet
Miinukset	Juonenkuljetus kangertaa Tappelua alusta loppuun Pääosin huonot 3D-grafiikat

Lisää tietoa tästä pelistä

Suomalaisiin pikkupeleihin vihkiytyneet tuntevat Ville Mönkkösen ahkerana pelintekijänä. Useimmiten hän paneutuu tarinavetoisiin toimintapeleihin, joita on sitten sävytetty muun muassa roolipelielementeillä. Mönkkösen peleissä tapahtuu jatkuvasti, ja erikoisia käänteitä piisaa. Eikä niissä aivan millään ruohonjuuritasolla liikuta. Olisiko tässä suomalaisten kauan odotettu pelivisionääri, suuri suunnannäyttäjä kotimaisille pienpeleille? Paha mennä arvailemaan suuntaan tai toiseen. Mönkkösen pelit ovat olleet alusta asti hyvin kunnianhimoisia, mutta vaikka kuinka jämerällä päättäväisyydellä lähtisi peliä suunnittelemaan, tulos ei välttämättä ole klassikkopeli. Näin on esimerkiksi vuonna 2002 ilmestyneen Magebane 2: Trinityn kanssa. Pelissä on ideoita roima säkillinen, grafiikassa on yritystä ja toiminnallista huvia hoksottimille riittää useammaksi illaksi. Tästäkin huolimatta lopputulos on mitä on.

Ihmemaa Odyos

Magebane 2: Trinity sijoittuu Odyosin muinaiseen fantasiamaahan, jossa toimii pahojen munkkien yhteenliittymä. Se tunnettiin nimellä Kolmen Suurenmoisen veljeskunta. Kyseisen veljeskunnan munkit toimivat kolmikkoina, käyttäen yhteisen jumaluutensa suomia taikavoimia. Munkkeja ovat myös Magebane 2:n kolme sankaria, nimettäköön heidät veljiksi Valkoinen, Sininen ja Keltainen (munkit voi nimetä toki itsekin). Kuin kohtalon oikusta he joutuvat pelin ensimmäisiltä minuuteilta suureen seikkailuun, vaikka he ovat vielä aloittelijoita veljeskunnan toiminnassa.

Veljet Valkoinen, Sininen ja Keltainen pääsevät ankaran koulutuksen jälkeen Kolmen Suurenmoisen munkeiksi, mutta joutuvatkin heti kääröjä kirjoittelemaan. Tylsistyttyään siihen munkkipoppoolla ei ole muuta vaihtoehtoa kuin vierailla lähimmässä kapakassa. Haastettuaan riitaa paikan päällä keltanokkamunkkimme joutuvat pakenemaan metsään uusia vihamiehiään. Jostain syystä he eivät palaa luostariinsa, vaan jäävät nukkumaan taivasalle. Tämä rauhaisa kesäinen yö on kuin mikä tahansa muu, kunnes alkaa tapahtua. Veli Valkoisen yöuni päättyy kuin seinään, kun Kolmen Suurenmoisen veljeskunnan jumala ilmestyy hänelle unessa. Ilkeältä vaikuttava hahmo kehottaa munkkikolmikkoa etsimään käsiinsä tarunhohtoisen Yendorin amuletin ja uhraamaan esineen hänelle. Munkit lähtevät matkalle, vaikka eivät tiedä, näkikö veli Valkoinen omiaan. Nimettömän jumalan ehdot vain sattuivat olemaan varsin uhkaavat: löydä amuletti tai tule silvotuksi raaja raajalta.

Lintuperspektiivimäiskettä

Magebane 2 on täyttä roolipelimäiskintää. Tämä tarkoittaa sitä, että esimerkiksi monivalintakeskusteluja ei käydä lainkaan. Vain kokemuspisteet ja suuret taistelut ovat mukana. Jos peli jaettaisiin tasoihin, jokaiseen kuuluisi pieni pätkä juonta sekä taistelu. Yleensä juonenpätkissä seurataan munkkien keskustelua, joiden jälkeen tapahtuu jotakin yllättävää ja yhteenotto vihollisten kanssa on välttämätön. Kun vastustajat on armottomasti tapettu, Magebane 2:n juoni ponnistaa eteenpäin.

Muinaismaa Odyosiin tutustutaan varsin perinpohjaisesti Magebane 2:n aikana. Maasta löytyy niin metsiä, kaupunkeja, soita kuin lumipeitteisiä alueitakin. Yllätyksettömästi jokaisen paikan tehtävä on sama. Poikkeuksetta niissä taistellaan. Maastot ovat avaria, kolmiulotteisia maisemia, joita seuraillaan lintuperspektiivistä suoraan pelihahmojen yläpuolelta. Mukavana vaihteluna maastosta on mahdollista löytää erilaisia bonusesineitä, jotka auttavat munkkikolmikkoa matkallaan. Magebane 2:n viholliset ovat tavanomaista fantasiasakkia, mikä näkyy jatkuvasti kiusaavista roistojoukoista, zombeista sekä pimeän puolen maageista. Tavanomaisuudesta poiketaan vasta Dalosin lumipeitteisillä tantereilla, missä törmätään hirvittäviin taistelulumiukkoihin.

Pelin alkaessa luodaan oma munkkitrio. Jokainen munkki edustaa jotakin pelin kolmesta alasta. Ensimmäinen munkki taitaa pitkän matkan taistelutaiat, toinen on parantaja ja kolmas on lähitaisteluun mieltynyt tappeluvelho. Jokaiselle munkille valitaan myös yksi erikoisuus, joka parantaa munkin toimintakykyä jollakin tavalla. Magebane 2:n taistelut käydään nyrkein sekä taikavoimin. Nyrkki on kuitenkin vähän tehoton, ja laajalle alueelle tuhoa kylvävät viholliset ovat vaarallisia lähitaistelussa. Magebane 2:n alussa jokainen munkki on varustettu vain yhdellä taikavoimalla, ja lisää saa keräämällä kokemuspisteitä. Niitä ropisee vihollisia nujertamalla. Jokaisen taistelun päätteeksi päästään ruutuun, jossa valitaan hahmon paranneltava osa. Taikojen lisäksi näitä ovat osumapisteet sekä mana, jota ilman loitsut eivät toimi. Taitoja saa valita yhden per ukkeli ja sillä ehdolla, että pelaajalla on varaa niihin. Magebane 2:n "valuuttaa" on ylösnousemuspisteiksi (ascension points) kutsutut kokemuspisteet. Ylösnousemuspisteillä saa myös herätettyä kuolleita munkkikavereita henkiin. Tämä sinänsä hyvä ominaisuus estää pelin ylenpalttisen vaikeutumisen, koska munkit menettävät taistelutehojaan merkittävästi, jos he ovat etäällä toisistaan tai yksi tai useampi heistä on kuollut.

Tietokoneroolipelejä pelanneelle Magebane 2:n käyttöliittymään tutustuminen vie vain hetken, sillä juuri näistä peleistä on haettu inspiraatiota Magebane 2:n tapahtumien kontrollointiin. Ruudun alaosassa sijaitsevasta palkista löytyy muun muassa Diablo-vaikutteiset osumapiste- ja manamaljat. Ne ovat ihan kivaa lisägrafiikkaa Magebane 2:een, mutta liian epätarkkoja toimiakseen tehokkaasti mittareina. Myös taukonappula löytyy, jota painamalla saa aikaa miettiä ratkaisuja kiperän väijytyksen selvittämiseksi. Kärsimättömälle pelaajalle annetaan mahdollisuus nopeuttaa pelin kulkua tarpeen tullen. Muidenkin on viisainta yleensä pitää vauhtia täysillä, muuten Magebane 2 etenee sietämättömän hitaasti.

Hei me taistellaan!

Ollakseen onnistunut pelikokemus Magebane 2: Trinityn taisteluiden tulisi olla hauskoja sekä samalla haastavia. Syy tähän löytyy siitä, että pelissä ei muuta tehdäkään kuin ollaan nyrkit pystyssä. Magebane 2:n vaikeustasot heittelevät pitkin ja poikin. Helpoimmalla asteella saa tietyissä kentissä vähän työskennelläkin voittamisen eteen, mutta kannattaa silti aloittaa peli keskivaikeasta. Näin pelistä irtoaa enemmän iloa. Heikon pelitasapainon puolesta on todettava, että jokin taistelutoteutuksessa mättää. Liian usein kamppailuista muodostuu suuria joukkorymäköitä, joista ei ota selkoa sitten millään. Ja lisäksi kuten aiemmin mainittiinkin, monipäinen vihollismassa vie pelaajalta hengen hyvin nopeasti. Olisi siis otettava etäisyyttä vastustajiin. Tämä ei kuitenkaan onnistu, koska Magebane 2:ssa on noin yksi kunnollinen pitkänmatkan taika. Muutenkaan peli ei sisällä kovin suurta taikamäärää. Loitsuista yksikään ei taida sitä paitsi olla Mönkkösen itsensä keksimä. Muut Magebane 2:n vähäiset loitsut lähinnä parantavat munkkien suojauksia tai osumapisteitä. Mukana on paljon tietyn aikaa kestäviä taikoja, esimerkiksi kuolemattomuus, mutta koska niiden kesto on usein alle kymmenen sekuntia, ne ovat liian tehottomia. Taiat myös kuluttavat tärkeää manaa nopeasti. Kun se on päässyt ehtymään, ei oikein ole muuta mahdollisuutta kuin paeta. Mana palautuu hiljalleen, mutta aivan liian hitaasti siihen nähden, että voisi mennä piiloon lataamaan itsensä. Magebane 2:n taistelua sekavoittaa vielä epäselvästi toimiva munkkien aktiivisuustila. Kaikista epäkohdista huolimatta pelin taistelut eivät ole täyttä hämminkiä ja sekasortoa. Joskus ne ovat jopa viihdyttäviä kaikessa yksinkertaisuudessaan. Magebane 2:n toteutus ei kuitenkaan anna pienintäkään jalansijaa edistyneemmälle taktikoinnille, koska pelin taikojen määrä tosiaan on pieni ja taistelumunkit ovat hitaita köntyksiä.

Magebane 2:n pelaaminen onnistuu suhteellisen hyvin näppäimistön ja hiiren yhteispelillä. Toki peli menee läpi kokonaan hiirelläkin, jos niin haluaa. Pikanäppäimiä kannattaa kuitenkin käyttää kursorin juoksuttamisen sijasta. Ainoita mokailuja hiiriohjailussa on muun muassa se, että joukkotappeluissa on vaikea saada kohdistettua omat hyökkäyksensä oikeaan kohteeseen. Huvittavan tuttavallisesti Magebane 2:n kaikille pahiksille on annettu omat nimet, mikä auttaa ongelmassa hieman.

Kulmikas totuus Magebane 2:n maailmasta

Magebane 2:n graafinen näyttävyys vaihtelee yllättävänkin paljon. Kolmiulotteisina toteutetut taistelutantereet ovat parhaimmillaan yksityiskohtaisia ja oikeastaan ihan nättejäkin. Kauneimmissa kentissä puutkin huojuvat tuulen mukana. Myös varjot näkyvät. Värivalojakaan ei ole unohdettu, niitä vain ei käytetä kovin tehokkaasti. Pahimmillaan Magebane 2:n maastot ovat tyhjää täynnä olevia mielikuvituksettomia ja kulmikkaita mäkiä. Ikävää onkin, että pelin 3D-maisemat näyttävät useammin huonoilta kuin hyviltä. Kokonaisuutta vain huonontaa sellainen lisäseikka, että kaikki pelihahmot ovat sprite-grafiikkaa, eli täysin litteää kaksiulotteista kamaa. Tämä ratkaisu huipentuu siihen, että jonkin vertauskohteen, esimerkiksi tuolin, läheisyydessä Magebane 2:n henkilöt näyttävät ja ovatkin kuin höyryprässättyjä lettuja. Kaiken huipuksi pelissä käytetyt tekstuurit ovat antiikkisen epätarkkoja ja muutenkin väsähtäneen oloisia. Magebane 2:n kovin ankeaa pelimaailmaa saa vähän kaunistettua pistämällä resoluution kattoon ja kaikki tehosteet päälle, mutta pohjimmiltaan kaikki on sitä samaa. Vaisulta näyttävät taiat ovat yhtä tylsää katseltavaa alhaisimmilla tarkkuuksilla kuin korkeammillakin, jos unohdetaan sellainen seikka, että useimmilla taioilla ei edes ole mitään tehostetta.

Onneksi pääosin typeriä 3D-maisemia lieventävät Ville Mönkkösen upeasti piirtämät piirrokset, joita tupsahtelee näkyviin pitkin peliä. Ensimmäistä saadaan ihailla jo aloitusruudussa. Nämä teokset ovat kyllä sellaisella tyylillä ja tunteella luotuja, ettei oikein voi muuta kuin hämmästellä. Mönkkönen on luonut myös kasan henkilökuvia Magebane 2:n pelihahmoille, jotka ovat ilmeikkäitä ja pelin teemaan sopivia. On pakko todeta, että herra Mönkkönen on aikamoinen taidelahjakkuus.

Magebane 2:n musiikki on sekin loistavaa kuunneltavaa. Olen iloinen voidessani todeta, että peli saa niistä roimasti lisätunnelmaa. Erityisesti orkestraalinen kappale, joka soi juonenpätkien aikana, on kaikessa mahtipontisuudessaan hienoa kuultavaa. Muukin musiikki on kelpoa materiaalia, mutta ikävä kyllä lyhyttä. Jos sitten jääkin jumiin johonkin haastavaan taisteluun, taustalla luritteleva kappale alkaa nopeasti ottaa kaaliin. Äänet eivät päässeet tekemään kovinkaan vahvaa vaikutelmaa, koska äänenvoimakkuudeltaan ärsyttävän korkeat miekankalistelut peittävät alleen kaiken muun. Helmiä kuitenkin saattaa onnistua kuulemaan. Löytyypä Magebane 2:n äänistä outoja epäloogisuuksiakin, muun muassa vedessä käveltäessä nurmikko kahisee munkkien jalkojen alla. Lisäksi kaikki viholliset päästelevät hyökkäyksen alkaessa alkuasukasmaisia örinöitä, mikä ei tunnu kovinkaan luontevalta esimerkiksi roistojoukon suusta kuultuna.

Huonoja puolia riittää, mutta toivoa on

Magebane 2: Trinityssä juoni näyttelee suurta osaa. Siksi ei ole pelille parhaaksi, että Magebane 2:n juoni ei kokonaisuudeltaan vakuuta. Pelin väkinäisesti etenevä tarina loikkii paikasta toiseen aivan liian löyhillä aasinsilloilla. Lisäksi munkkiporukan pitkää amuletinetsintämatkaa ei pysty käsittämään oikeasti pitkäksi, koska seuraava sivu -nappulaa painamalla stoori saattaa loikata useilla viikoilla. Tämä olisi voitu korjata juonenkuljetusruudussa olevalla kartalla, josta munkkien matkaa olisi pystynyt seuraamaan. Tämä olisi lisäksi antanut selvemmän kuvan Odyosin maasta. Totisesti Magebane 2:n juonen olisi voinut kirjoittaa reilusti sujuvamminkin. Nyt tuntuu lähes aina siltä, että syy seuraavaan taisteluun on väkisin keksitty. Magebane 2:n juonessa on muitakin ikävyyksiä. Se laskettakoon yhdeksi, että pelin henkilöhahmoista ei kerrota juuri mitään. Emme saa tietää, keitä he ovat, mistä he tulevat sekä vastaavaa perustavaraa - tärkeää perustavaraa tosin. Sankarit sekä pahikset ilman karismaa rapisuttaa Magebane 2:n kiinnostavuutta roimasti.

Vaikka pelin tarinan laatu vaikuttaisi kuinka synkältä, on siinä hyviäkin puolia. Munkkikolmikon käymä keskustelu on usein erittäin sutjakkaa ja mukavan leppoisaa luettavaa. Lisäksi tarinaa on maustettu vitseillä. Ne ovat usein melko järjettömiä, kuten Dalosin lumimaan mansikkakaivos sekä lopun huvittava Star Wars -viittaus. Vitsiä Magebane 2:n juonesta löytyy sen verran, että ainakin yksi kolahtaa jokaiseen pelaajaan.

Vaikka Magebane 2: Trinityn juonessa on hauskat puolensa, taide hienoa ja musiikki kuulemisen arvoista, kyse on kuitenkin hölmön kankeasti toteutetusta roolitaistelupelistä. Sitä ei vaivaa edes lyhyys, koska läpivedon jälkeen pelin voi läpäistä uudelleen juuri läpäistyn pelin tappokonemunkkien kanssa. Vastapainoksi tällöin Magebane 2:n vaikeusaste on kovempi. Käytännössä peliä voisi siis jatkaa loputtomiin, jos vain jaksaa. Magebane 2:ssa on reilusti yritystä, eikä Mönkkösellä ole varmastikaan inspiraatio ollut hukassa. Oli miten oli, hyvän pelin suunnittelu tarvitsee muutakin kuin vain sen vakaan päättäväisyyden.