Arvostelu:Max Payne

Max Payne
Tekijä(t) tai pelitalo	Remedy Entertainment Kotisivu
Arvosteltu versio	1.05
Lajityyppi	Toiminta
Lisenssi	Demo
Laitteisto- vaatimukset	450 MHz, 96 Mt RAM, Direct3D -näytönohjain

Yhteenveto
Plussat	Tyydyttävät tulitaistelut Juonenkuljetus Äänimaailma Hienot ja mielenkiintoiset kentät Tunnelma katossa
Miinukset	Helppo Unijaksot rikkovat pelirytmiä Pelin New Yorkissa ei ole sivullisia

Lisää tietoa tästä pelistä

Tässä arvostelussa käytetään suuria kuvakaappauksia. Saadaksesi ne esille, klikkaa kuvien pienempiä versioita. Max Payne. Käänteentekevä teos suomalaisten tietokonepelien sumassa. Käänteentekevä siinä mielessä, että kukaan Suomenmaalla ei olisi uskonut pikkustudiolta tuntuneen Remedyn pyöräyttävän niin hengästyttävän hienon ja onnistuneen räiskintäpelin. Pitkään tuntui, että koko projekti oli tuomittu ikuisuusprojektiksi tai sitten vuonna 2009 ilmestyessään pienimuotoiseksi Suomen Daikatanaksi. Superfloppia Max Paynesta ei tullut. Siitä tuli superhitti.

Pyörivä kivi ei sammaloidu

Max Paynella ei mene hyvin. Tai meni joskus, mutta se oli ennen kuin sekopäiset muotihuume Valkyrin vaikutuksenalaiset narkkarit tappoivat hänen vaimonsa ja pariskunnan pienen lapsen. Periksiantamattomana newyorkilaisena poliisina Max hankkii itselleen siirron huumeosastolle ja alkaa selvittää vähintäänkin epäilyttävissä olosuhteissa sattunutta tragediaa ja sen takana piilottelevaa mysteeristä Valkyria. Eniten Maxia askarruttaa outo puhelinsoitto murhailtana. Kuka sen soitti? Miksi? Max soluttautuu New Yorkin alamaailmaan tavoitteenaan löytää vastuulliset muotihuumeen takaa, mutta edistystä ei tapahdu. Vuosia kuluu. Sitten Max lavastetaan ystävänsä murhaajaksi. Alkaa huima kostoretki, joka tulee päättymään vain Maxin tai Valkyr-tehtailijoiden turmioon. Nopeasti New Yorkin yö muuttuu Maxin ja New Yorkin pohjasakan väliseksi välienselvittelyksi, josta osansa saavat niin sateenkaarenvärinen joukko mafiaväkeä, salamyhkäiset yksityisarmeijan erikoisjoukot kuin raskaasti aseistautuneet pukumiehetkin. Pain to the max!,==Max ja peto nimeltä New York==

Max Payne panostaa elokuvamaiseen räiskintään. Moni ei halua enää kuulla sanaakaan 'elokuvamaisesta pelikokemuksesta', koska vuosien varrella tämän syyn varjolla on tehty kamalia putkijuoksentelupelejä. Max Payne tekee putkijuoksunsa tyylikkäästi; Väärät menosuunnat kielletään pelaajalta hienovaraisesti. Tekemistä riittää putken sisälläkin, minkä vuoksi ei ole hinkua ulos.

Ennen alamaailman kuritusretkeä valitaan pelin vaikeusaste. Niitä on mukana neljä, ja ne avautuvat ansiokkaalle pyssymiehelle läpipeluukertojen jälkeen. Ensimmäiset vaikeusasteet ovat liiankin helppoja. Läpijuoksuksi ne tekee pikatallennus, joka toimii miellyttävän sulavasti ja nopeasti. Tässä piileekin sen ongelma. Helppo läpipeluu on taattu, koska pikatallennusnappia voi iskeä milloin tahansa niin monta kertaa kuin haluaa. Jos sattuu potkaisemaan tyhjää, pikalataus herättää Maxin henkiin silmänräpäyksessä. 'New Yorkin minuutti' -pelimuodossa on enemmän pähkäiltävää. Se antaa pelaajalle rajatun määrän tallennuskertoja tasoa kohti. Heikoimmilta menevät nyt vellit pöksyyn, koska ennen jokaista ovenavaamista ei voi tallentaa. Viimeisellä "vaikeusasteella" Max joutuu pinkomaan slummikorttelit ja virastorakennukset läpi todellisella vauhdilla, sillä jokaisen tason läpäisemiseen on annettu tietty aikaraja. Ne ovat poikkeuksetta erittäin tiukkia. Ajan kuluessa loppuun noutaja kouraisee herra Paynen mukaansa. Tapetuista vihollisista tuleva muutaman sekunnin lisäaika auttaa pelaamista jonkin verran.

Sitten liikenteeseen kostamaan kaikille. Muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta kaikki Maxin tiellä käyskentelevät ihmiset ovat pahiksia, joilla on pakkomielteenomainen halu päästä sankarikytästämme eroon. Yleensä viholliset käyvät kimppuun joukottain ja senhetkisen pelitilanteen tehokkaimmilla aseilla. Siksi Maxille on myönnetty ratkaiseva etuoikeus nimeltä bullet time. Bullet timeen syöksyttäessä koko maailma hidastuu: ulkoisen maailman äänet, vihollisten reaktiot ja Maxin liikkeet. Vaikka bullet timessä aika hidastuu niin, että luoditkin lipuvat hiljalleen ilmassa, on tilasta Maxille yksi ratkaiseva hyöty. Hän voi tähdätä aivan yhtä sujuvasti kuin normaalissakin ajassa. Lisäksi pahisten päänmenoksi Max taitaa hienon shoot-dodge -liikkeen, jossa bullet time menee tyylikkäästi samanaikaisesti päälle, kun pyssysankarimme syöksyy aseet ojossa vaikkapa nurkan takaa vihollisten kimppuun.

Max Paynen asevalikoima on hieno sekoitus elävästä elämästä mallinnettuja tuliluikkuja. On pistooleja, automaatti- ja lähitaisteluaseita, haulikoita, räjähteitä sekä tarkkuuskivääri. Tarinan edetessä ja otteiden kovetessa jotkut aseet kuitenkin joutuu hylkäämään lähes käyttökelvottomina. Esimerkiksi mukavista tupla-Beretoista ei oikein löydy kaivattua tehoa, kun viisi vastapuolen edustajaa tekee rynnäkköä tuhovoimaisten Pancor Jackhammer -automaattihaulikkojen kanssa. Max Paynen miellyttävimmäksi aseeksi muodostuu lopulta konepistooli Ingram. Sen tulinopeus on pelin paras, ja varsinkin tuplamoodissa Ingramit ovat lyömätön valinta vihollisjoukkojen niittämiseen. Rynnäkkökivääri Colt Commandokin osoittautui miellyttävän tehokkaaksi. Hauskinta taistelu on kuitenkin lähitaisteluaseilla ja räjähteillä. Erikoista ja äärimmäisen huvittavaa onkin huomata, että pesäpallomailalla on täysin mahdollista kurittaa konetuliasein varustettuja vihollisia saamatta naarmuakaan. Taidokasta väistelyä toki tarvitaan, mutta Maxin tekemät kuperkeikat ovat ylivoimaisia väistöliikkeitä jopa pelin loppupuolen ilkiöille. Tyydytystä niin ikään seuraa Molotovin cocktailien taidokkaasta käsittelemisestä. Täysosuma polttopullolla tappaa vihollisen heti, ja joukkoon osuessaan pahisrivit harventuvat tehokkaammin kuin useilla pelin tuliaseista.

Tyylikkyyden huippu

Max Paynessa edetään tiukasti juonen sanelemana, mutta sitä ei koe rasitteeksi. Peli sisältää kolme osaa, joissa kussakin on eri määrä kenttiä ja oma teemansa. Lähes jokaisen kentän alussa eteen ilmaantuu sarjakuvamuodossa etenevä juoni, jossa useimmiten Max pitää monologia ja puhuu joskus vaikeaselkoisin vertauskuvin. Useimmiten herran pohdintoja kuuntelee kuitenkin mielellään, sillä Maxin suuhun on kirjoitettu siistejä ja joskus yllättäväkin omaperäisiä toteamia. On todettava, että juonenkuljetus sarjakuvan avulla on Remedyltä loistoidea erottua massasta. Henkilönä Max Payne on erittäin tyylikäs. Kyse on nuorehkosta, laiharakenteisesta miehestä, mutta juonesta ilmenee erilainen suhtautuminen ympäröivään maailmaan kuin tavallisesti räiskintäpelien sankareilla. Max onkin huomattavan persoonallinen pelisankari, ja jopa hänen rennolla pukeutumistyylillään on merkitystä tuossa imagossa.

Silloin tällöin juonta pukataan eteenpäin Max Paynen pelimoottorin avulla. Max ja sivulliset käyvät muutamia keskusteluja ilman sarjakuvaruutuja, mikä on hyvää vaihtelua. Useimmiten pelimoottorilla tehdyissä animaatioissa kuitenkin luodaan peliin tunnelmaa, esimerkiksi käy tilanne, jossa Maxia kohti ammutaan korostetun hidastetusti hylsyjen lennellessä kauniissa kaarissa maahan. Lisää tyylikästä menoa seuraa tietyissä tilanteissa, kun vihollisen kuollessa kamera alkaa kiertää hidastetusti ilmassa lentävää vihollisenraatoa. Max Paynessa näkee myös tarkkuuskiväärillä ammuttaessa huimia kamera-ajoja, joissa kamera seuraa lentävää luotia kohti vihollisparkaa. Max Paynen hienouksien lista on pitkä, ja on kumma, jos peli jättää jonkun kylmäksi.

Elämysmatka Max Paynen johdolla

Max Paynen tasot ovat täynnä koettavaa ja ennennäkemätöntä toimintaa. Kun ravintola räjähtää Maxin käsiin, asia selkiää jokaiselle peliä koskaan pelanneelle. Omiaan pakeneva poliisimme törmää reissullaan lisäksi muun muassa räjähtäviin rakennuksiin ja hisseihin sekä lenteleviin kaasupulloihin. Siinä riittää ihastelua, kun Minigunilla varustettu helikopteri yrittää listiä Maxin ja panee siinä sivussa pilvenpiirtäjän kattolukaalin tuhannen päreiksi. Max Payne on täynnä omalaatuisia ja hauskoja ideoita, joita harvemmin on käytetään tietokonepeleissä. Pelaaja voi lukemattomissa kohdissa aiheuttaa ketjureaktioita, jotka koituvat vihollisten turmioksi. Merkillepantavaa on lisäksi pelin pahisten käymät hilpeät dialogit ja tietyt yllättävästi skriptatut tapahtumat. Tarkkaavaisille pelaajille on piilotettu muutamia mielenkiintoisia salaisuuksia. Omalaatuisuus jatkuu hienosti pelin viimeisille minuuteille asti. Ei ole liioiteltua sanoa, että Max Paynen päätösjakso on kaikkien aikojen spektaakkelimaisin lopetus toimintapelille.

Maxin elämysmatkaa tehostavat kaikenkarvaiset viholliset. Niitä ei ole liialla järjellä siunattu, mutta paikoitellen vihollisista on oikeaa vastusta. Erityisesti ne pahikset, jotka tietävät Maxin olevan tulossa heitä kohti, ovat kovia paloja. Pahaa-aavistamattomia pirulaisia sen sijaan voi ammuskella rauhassa vailla kuolemanpelkoa. Joskus vihulaiset pääsevät yllättämään Maxin, ja tuloksena on silloin joko kuollut Max tai vähintäänkin nilkuttava Max. Kranaatinheittimellä aseistautuneet vihulaiset ovat todellakin ilkeitä. Max Paynen vihollisiin kuitenkin pettyy, jos niiltä odottaa esimerkiksi tiimityöskentelyä. Urpot jeparimme vastustajat jopa joskus harventavat omia rivejään, mikä tuntuu typerältä. Lisäksi sekavien narkkareiden käyttäytyminen ei tuntunut eroavan kovinkaan paljoa armeijan koulutetuista erikoisjoukoista.

Koska kyse on Max Paynesta, ei ole sopivaa unohtaa sen unijaksoja. Max saa muutaman surrealistisen painajaisen pelin aikana. Tuloksena on kummallisia muunnelmia Maxin New Jerseyn kodista. Joutuupa pelaaja juoksuttamaan Maxin läpi labyrintin ja kummallisen pimeän huoneen, jossa tippuu verihiutaleita ja pompitaan verivanoilla, joilta lipeäminen tyhjyyteen on helppoa. Juonen etenemisestä huolimatta nämä unijaksot ovat Max Paynen heikointa antia ja ovat kaikessa ärsyttävyydessään erittäin epämieluisaa pelattavaa. ,==Arkkitehtuurin helmiä==

Max Payne on vielä vuosienkin jälkeen kaunis peli. Parhaiten näyttävyys on säilynyt mahtipontisessa kenttäarkkitehtuurissa. Tätä ei vielä täysin huomaa pelin alkupuolen köyhälistökortteleissa, mutta tarinan edetessä maisemat vaihtuvat monimutkaisempiin ja jylhempiin maisemiin. Mittapuut nostetaan taivaisiin, kun Max Payne päättyy mahdollisimman komeasti kenttään, joka sijoittuu massiiviseen, huimaavan korkeaan pilvenpiirtäjään. Ei ole leikinlaskua väittää, että sen huipulta tienpintaan on satoja metrejä. Heikointa graafista antia Max Payne tarjoaa joissakin pelimoottorilla tehdyssä animaatioissa. Esimerkiksi pelin alkupuolen henkilöauton täpärä bensarekan väistö on jopa rumaa katseltavaa.

Nykymittapuin Max Payne on yksityiskohdissaan menettänyt hohtoaan, mutta ei liikaa. Pelin käyttämä MAX-FX-grafiikkamoottori loihtii seinille ja maailman pinnoille luonnollisen näköistä valoa, ja tekstuurit ovat tarkimmillaan kiitettävää tasoa. Jos on pannut grafiikka-asetukset kaakkoon, päästään vieläkin yksityiskohtaisempiin tekstuureihin. Esimerkiksi läheltä katsottuna tiiliseinä ei ole sileä kuin timantilla hiottu, vaan siinä näkyy röpelöisyyttä. Myös partikkelitehosteet ovat kestäneet ajan hammasta suurissa osin kiitettävästi. Tuli alkaa näyttää jo vähän laimealta, samoin räjähdyksetkin, mutta sirpaleiksi helisevät ikkunat ja aseiden suuliekit näyttävät hyviltä. On myös hienoa huomata, että pintoihin ammutut luodit tekevät erilaisia jälkiä niiden koostumuksen mukaan. Tiiliseinään uponnut luoti aiheuttaa pienen tiilimurskavanan ulos kolosta, ja metalliin osuvat luodit iskevät kipinöitä. Esineitä ei voi kuitenkaan rikkoa kuin valikoiden: lamppuja ei saa rikottua eikä juonta eteenpäin kuljettavaa televisiotakaan. Hienoa on, että aseiden hylsyt ja tyhjät lippaat jäävät maahan lojumaan eivätkä katoa bittiavaruuteen samalla sekunnilla.

Äänipuolella Max Payne loistaa. Näin on siksi, koska pienimmilläkin asioilla tuntuu olevan omat äänensä. Pesukoneet metelöivät, Brooklynin kaduilla kuuluu poliisiautojen sireenien kaukainen ulvonta ja tietokoneet piipittävät mikrotukihuoneessa. Jopa hylsyt ja lippaat kalahtavat ja kilisevät maahan osuessaan. Kaikkea tätä ryydittää ajoittain päälle kajahtava musiikki. Kappaleiden musiikillinen sisältö ei kuitenkaan ole järin rikasta, eikä niitä siksi soitetakaan kovin pitkään yhteen menoon. Tunnelman kohottajina vaihtelevaa musiikkityyliä edustavat kappaleet ovat kuitenkin omaa luokkaansa. Erityismaininnan Max Payne ansaitsee upeasti toteutetusta monipistekaiutintuesta. Harvoin törmää peliin, jossa äänen tulosuunta tulee yhtä selkeästi esille kuin Max Paynessa. Kaikki aseen laukaisemiset ja räjähdykset kuulee prikulleen oikeasta suunnasta. Myös subwooferin omistajia hellitään. Max Paynen tunnelmallisimmassa kentässä pelin loppupuolella kallion läpi kuuluvat räjähdykset jyrisevät selkäpiitä karmivasti. Myös bullet-timessä Maxin sydän pamppailee niin, että subwoofer melkeinpä hyppii alustallaan.

Loistosuoritus pohjoisesta

Max Payne. Tuo suomalaisen peliteollisuuden lippulaiva. Vuoden 2001 ehdoton pelitapaus. Kestääkö se edelleen vuonna 2005? Remedyn ihmejulkaisusta onkin jo kolme ja puoli vuotta. Onko peli enää entisensä? Ovatko Maxin hidastetut liikkeet niin tyylikkäitä ja aseiden suuliekit yhtä runsaita kuin ennen? Jäikö Cold Steelin valimon käsinkosketeltava tunnelma vuosien varrelle? Onko ajan hammas kohdellut Max Paynea silkkihansikkain vai kenties teollisuusporalla? Viitsiikö tähän räiskintäpläjäykseen koskea enää edes pitkällä tikulla? Äskeiset kysymykset sopii unohtaa. Max Payne on nyt ja on aina tuleva olemaan uskomaton matka New Yorkin vaaralliseen rikollismaailmaan, jossa juoni, grafiikka ja pelattavuus nivoutuvat nautinnollisesti yhteen yhdeksi kaikkien aikojen parhaimmista suomalaisista peleistä.